Miltä tuntuu lopettaa maitotila?
Olen maitotilalta lähtöisin ja lukioaikaan kihlautuessani maitotilan isännän kanssa maatalousyrittäjyys tuli loogiseksi urasuunnitelmaksi. Mies on sukutilansa 13 isäntä ja tila on ollut saman suvun hallussa vuodesta 1623 alkaen. Tänä vuonna siis 400 vuotta täyttyy. Maatilat ovatkin Suomen vanhimpia yrityksiä. Ennemmin tilanpito oli omavaraistaloutta, mutta kyllä nykypäivän maatilat ovat ennen muuta yrityksiä. Koti ja työpaikka, työ- ja vapaa-aika ovat olleet meillä, kuten monella muullakin maatalousyrittäjillä sama, kyseessä on elämäntapa.
11.10.2022 tilamme navetta tyhjeni lypsylehmistä. Maidontuotannon alasajoa olemme suunnitelmallisesti tehneet jo pari vuotta ja nyt se konkretisoitui lypsylehmistä luopumalla. Jatkossa tilan noin 120 hehtaari on luomukasvintuotannossa. Minun kohdallani maatalousyrittäjyys oli tässä, roolini pienenee avustavaan sivutoimityöhön ja mies hoitaa jatkossa pääasiassa tilaa yksin. Itse suuntasin heti marrakuussa uudelle työuralle.
Syitä lypsykarjatilan lopettamiseen oli monia. Suurin oli varmasti pitkä maatalousalan kannattavuuskriisi, johon ei lääkkeitä ole löytynyt. Viime vuoden kustannusten nousut tuotantopanoksissa (ostorehut, sähkö, kuivikkeet, polttoöljy, lainan korot…) ovat olleet todella suuria ja valitettavasti maidon ja lihan tuottajahintojen nousut eivät ole pysyneet lähelläkään perässä. Tässä vaiheessa voidaan todeta, että talouden kannalta lopetimme juuri ennen vielä vaikeampia aikoja. Olen erittäin huolissani jatkavien tilojen selviämisestä, tuntuu että pitkään jatkunutta kannattavuuskriisiä ei ole oikein otettu edes tosissaan, saati meneillään olevaa akuuttia kustannustennousujen aiheuttamaa tilojen maksuvalmiuskriisiä.
Miltä tuntuu tilan lopettaminen ja lypsykarjan saattaminen teurasautoon? Pohjaten edellä avaamaani, jokainen ymmärtää, että tunneskaala on tällä hetkellä hyvin moninainen. On paljon haikeutta ja surua, kerta kaikkiaan luopumisentuskaa. Toisaalta valtava helpotus siitä, että enää ei tarvitse arvottaa asioita niin paljon: osallistunko johonkin vapaa-ajan juttuun, vai sitooko eläimet kuitenkin yllättäen töihin? Kerkeämmekö miehen kanssa jouluaattona mummolaan muiden kanssa odottamaan joulupukkia, vai onko joulupukki kerennyt jo käydä ennen kuin selviämme iltanavetalta pois? Onko odotettava koko vuoden tuloja saatavaksi vasta loppu vuodesta? Mikä hankinta voi odottaa? Mitä laskuja siirretään? Helpotus on siis myös suuri tunne mitä tunnen. Odotan tulevaa. Jatkossa kaipaan varmasti yrittäjän vapautta ja työmatkojen puuttumista, mutta toisaalta säännöllisyys työaikaan ja tuloihin kuulostaa luksukselta.
Ja mitä eläimistä, hyvästelin pitkäaikaiset työkaverini, ei se aivan helppoa ollut. Olin ylpeä karjastamme ja tallensin kuvia muistoksi heistä. Kyllä heistä, ei niistä. Kaikki vuosien varrella kiroilut tempauksista mitä nämä persoonalliset ja uteliaat eläinystävät olivatkaan järjestäneet, unohtuivat. Samoin unohtui yöaikaiset poi’itukset, eläinlääkärin odottamiset, rikkoontuneet koneet ja kaikki harmi siitä, että sovittu meno on peruuntunut näiden karvakorvien takia. Tunsin ja tunnen kunnioitusta ja rakkautta lehmiä kohtaan. Sitova kotieläin, mutta paljon antava työkaveri. Jokaisella oli oma nimi ja luonne, kaikki olivat yksilöitä. Tottakai minulla on niitä jo nyt valtava ikävä. Itseasiassa en ole tyhjään navettaan vielä uskaltautunut siivoamaan paikkoja, vaikka tiedän, että se pitäisi tehdä.
Tässä omakohtaisia ajatuksia siitä mitä maatilan lopettaminen on ja miltä se tuntuu. Jatkossa tulen kuluttajana tukemaan suomalaista maataloutta ja toivon, että niin myös muutkin kuluttajat. Jätetään ne tanskalaiset juustot, ranskalaiset jugurtit, virolaiset kurkut ja brasilialaiset lihat kaupan hyllyille. Mikäli kauppa niitä haluaa tänne jatkossakin tuoda. Maatalouden tilanteen parantamisessa kuluttaja on kuitenkin kuningas ja ratkaisevassa roolissa. Jatkaville eläintiloille toivon kaikkea hyvää ja jospa ne paremmat ajat ovat tulossa!
Leena Pöksyläinen
entinen maitotilan emäntä
